Everything good must come to an end.

Se oli siinä. Minun erasmus-vaihtoni. En tiedä kuka keksi sanonnan että kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta mun mielestä se on ihan tyhmä. Miksei kaikki hyvä voisi jatkua kuitenkin vielä vähän pitempään? Mun kehon läpi on virrannu tuhansia tunteita, elämä Suomessa ei ole oikein asettunut radalleen, ja välillä kaipaan vieläkin toiseen kotiini. Mutta loppupeleissä olen tyytyväinen. Tiesin, että se ei tule kestämään ikuisesti, ja olen ihan fine sen kanssa. Mulle riittää että mun kevät oli kaikkea mitä odotin ja niin paljon enemmän. Oikeastaan maalla ja kaupungilla ei ole niin väliä, sillä suurin syy siihen mikä teki tästä ajanjaksosta niin ainutlaatuisen, on Van Orley ja sen ihmiset. Ehdottomasti. En olis voinut toivoa parempaa kotia. Muistan ensivaikutelmat ihmisistä, joita voin nyt kutsua hyviksi ystäviksi. Muistan miten itkin ensimmäiset kaksi iltaa yksin vieraassa kaupungissa, mutta miten kaikki muuttui valoisammaksi kun tapasin tulevan huonetoverini Carmenin. Muistan kuinka innoissani olin kun ensimmäisenä päivänä astuin omaan huoneeseeni tulevassa kodissa, muistan jokaiset bileet vaikka joistakin muistikuvat ovat hämärämpiä, muistan retket ja reissut, muistan itkut ja naurut. Kyllä mä myönnän että mä olen muuttunut. Tavallaan olen ihan se sama tyttö joka lähti matkaan puolivuotta sitten soitellen sotaan, mutta toisaalta olen muuttunut. Vai sanoisinko kliseisesti, että kasvanut. Jollain tavalla oon paljon onnellisempi nyt. Rikkaampi. Mun silmät ovat auenneet.

Ensinnäkin, mä tunnen itteni vihdoinkin aidosti nuoreksi. Mutta hyvällä tavalla nuoreks, en teiniksi, niinkuin yleensä sanan "nuori" assosioin. Tunnen olevani just oikeessa iässä. Oikeessa iässä ottamaan elämän omiin käsiini ja nauttimaan siitä jokaisella henkäyksellä. Mä opin paljon itsestäni, mitä mä haluan olla, mitä mä haluan tehdä, nyt tai tulevaisuudessa. Millaisia ihmisiä mä haluan ympärilleni ja millaisia en. Opin, että jokainen ikävä asia tuo jotain hyvää tilalleen. Kun kaikista läheisin ihminen lähti viikkoa ennen minua, tuntui ihan turhalta jäädä alati tyhjenevään taloon. Parin päivän jälkeen tajusin, että juuri sen takia etten enää voinut viettää aikaa jonkun kanssa, löysin itseni täysin uusien ihmisten seurasta. Vielä viimeisellä viikollakin kykenin lähentymään kahden uskomattoman hyvän tyypin kanssa. Viimeisellä viikolla opin eräältä ystävältäni, että sen sijaan että surisin hyvästejä, mun täytyy keskittyä siihen, miten onnekas olen että sain tämän mahdollisuuden jakaa viisi kuukautta upeiden ihmisten kanssa. Ja tuntui niin hyvältä eräänä aamuna herätä ja oikeasti sisäistää tuo ajatus.

Kyllä mä silti tulen suremaan jonkun aikaa. Sitä, etten saa tätä aikaa enää milloinkaan takaisin. Voin palata Brysseliin tai jopa Van Orleyyn, mutta se ei tule enää koskaan olemaan samanlaista. Osasta ihmisistä tulee mulle haamuja menneisyydestä, mutta tiedän että osasta sain ystävän elämänajaksi. Jo nyt suunnitelmissa on matkustaa ja tavata maailmalla yhdessä, ja se antaa mulle voimaa. Koti, perhe ja ystävät Suomessa on jotain, jonka pysyvyyteen luotan. Ei haittaa vaikka välissä olisi manner tai kaksi, ne suhteet on todistettu pysyväksi, ja totta kai mä olen niistä kiitollinen. Vaihtoon lähteminen oli paras päätös minkä olen elämässäni tehnyt, se on paras päätös minkä kukaan voi parikymppisenä tehdä, enkä mä sitä kadu. Siinä oli riskinsä ja sillä oli todellakin hintansa, mutta en koskaan kadu. Uskon, että kukaan joka ei ole kokenut vastaavaa, ei oikein tule ymmärtämään miltä se tuntuu. Musta on puolituntemattomat ihmiset pitäneet huolta, mä olen jakanut kaiken kaapeistani vieraiden ihmisten kanssa, mä olen käynyt mun maailmankuvaa avartavia keskusteluja ihmisten kanssa, jotka on opettanu mulle niin paljon. Mulla on nyt koti maailmalla, melkein minne ikinä vain haluan matkustaa. Mulla on tuhansia valokuvia ja videoita kovalevy pullollaan, ja nyt kun mä katselen niitä niin tuntuu niinkuin elämä talossa olisi meidän yhteinen salaisuus. Mysteeri kaikille ulkopuolisille. Meillä oli kyllä ihan hemmetin hyviä hetkiä ja en tuu niitä vielä pitkään aikaan unohtamaan!

Nyt mä olen ollut Suomessa kaksi viikkoa. Onneksi täällä on kesä, se teki paluusta ja kulttuurushokista siedettävämmät. On täälläkin ihmisen hyvä olla, mutta luulenpa että tästä lähtien lähteminen on helpompaa. Ja sinä joka harkitset vaihtoon lähtemistä, mulla on vain yksi neuvo sulle: LÄHE! Ole rohkea, ole avoin, anna itsestäsi jotain ja se heijastuu muista takaisin.

Van Orley spring 2014, never forget.